Reviews | abowe the weeping world
Ville Sorvali
Soundi | 5/5
Kansanperinteeseen tavalla tai toisella nojaava metallimusiikki on kärsinyt jo pitkään pahasta alennustilasta, mutta tietyt yhtyeet osaavat (ja uskaltavat) edelleen tehdä asiat omalla tavallaan. Joensuussa perustettu Insomnium on ensimmäisestä levystään lähtien maalaillut raskassoutuisilla kappaleillaan kuvaa suomalaisesta melankoliasta, eikä ole sortunut sen puoleen kevytmielisyyteen kuin dramaattisiin ylilyönteihinkään. Levy numero kolme näyttää tuon kuvan valmiina.
Virta on vienyt Insomniumin musiikkia lähemmäs Ruotsia, joskin tutut elementit ovat edelleen tallella ja tasapainossa keskenään. Above The Weeping World seikkailee kokonaisuutena jossain Dark Tranquillityn, Opethin, Sentencedin ja Amorphiksen epämääräisesti rajaamalla alueella, ja tunnelmansa puolesta siinä on ilahduttavan paljon viitteitä edeltäneiden sukupolvien merkkiteoksiin, oli kyseessä sitten Tales From The Thousand Lakes tai 50-luvun iskelmä. Levyn kappaleet on rakennettu taiten, aina sydäntä kylmäävästä introsta jykevään, 10-minuuttiseen päätösraitaan, ja akustisten elementtien sovitus bändisoundin sekaan on tehty osoittaen erinomaista tyylitajua ja malttia. Kaiken lisäksi levy avautuu salakavalasti: ensivaikutelmassa poimimani heikot kohdat ovat tätä kirjoitettaessa unohtuneet, kadonneet tai menettäneet merkityksensä.
October 2006 / Joni Juutilainen
'Inferno | 4.5/5
Joensuulainen Insomnium on siitä poikkeuksellinen yhtye, että bändi on kautta uransa julkaissut vain ja ainoastaan huipputason julkaisuja, oli kyse sitten laajaa huomiota herättäneistä demoista taikka kahdesta aiemmasta täyspitkästä albumista. Tämä kertoo jotain joko bändin tiukasta itsekritiikistä tai siitä, että yhtye ei vain yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan merkityksetöntä musiikkia. Bändistä on aina puhuttu suomalaisten tunteiden välittäjänä, ja Above the Weeping Worldilla tämä väite saa entisestään lihaa luidensa ympärilleen. Insomniumin musiikissa ilmentyvät raskas, suorastaan junttaava voima ja jäätävän haikea melodisuus. Tales From the Thousand Lakesin aikasen Amorphisin perintöä ei voida vieläkään täysin piilottaa piironginlaatikkoon, mutta vuosien varrella insomnium on kyennyt jalostamaan jo olemassa olevat vaikutteet omaperäiseksi ja helposti tunnistettavaksi soundiksi. Mikä sitten tekee abovesta niin loistavan albumin? Whdottomasti sen tasainen laatu. Jos albumin sisältöä pitäisi kuvailla mahdollisimman tarkasti yhden kappaleen muodossa, voisi esiin nostaa minkä tahansa levyn yhdeksästä biisistä. Yhtenäisestä ilmeestään huolimatta levyn materiaalissa koetaan kuitenkin sopivaa vaihtelua. Esimerkiksi hämmentävän paljon Opethia muistuttavan Last Statementin ja maailmojamusertavan surumielisen In the Groves of Deathin väliin mahtuu lähes kilometrien mittainen kuvitteellinen kuilu. Minun kaltaiselleni pitkän linjan Insomnium-fanittajalle levyn tasokkuus ei tullut yllätyksenä. Vaikka bändi osuukin jälleen kerran häränsilmän tietämille, jäytää mieltä ajatus siitä, mahtaako sillä tosiaan riittää ideoita seuraavien kolmen täyspitkän albumin varalle. Ei jumaliste, ei näin mahtavia kappaleita voida loputtomiin kirjoittaa. Toisaalta en yllättyisi lainkaan, vaikka bändin jätkät naureskelisivat partoihinsa tietoisina siitä, että seuraavalla levyllä vasta tärähtääkin! Jätetään siis tulevaisuutta varten se (uuden bereavementin arvoinen) puoli pistettä kasvunvaraa.
Jussi Lahtonen
Sue | 10/10
Tuonen lehto, öinen kehto – ja Insomnium. Turkulais-Joensuulaisen yhtye on kolmannella kokopitkällään kypsynyt ja kasvanut. Nuoruusajan kepeys on vaihtunut täyden aikuisuuden harkitsevuudeksi ja päämäärätietoisuudeksi. INsomniumin vahvin ominaispiirre melankolisuus on tummunut ja jalostunut kuin vuosikertakonjakissa: nyt tumman kirpe’t sävyt läpäisevät koko tuotannon. Vähitellen levy-yhtiönsä ykkösnimiin nouseen orkesterin teemat eivät tällä kertaa ammenna Keski-maan tapaisista taruista tai luonnon ulkoisista elementeistä. Katse on kääntynyt sissänpäin, ihmissuhteien katkeraan syksyyn ja sydämen väsymykseen. Basisitilaulaja Niilo Seväsen ja kitaristi Ville Frimanin mattasävyiset tekstit ovat saaneet inspiraatiota ja vaikutteita Johann Hölderlinin, Edgar Allan Poen, Francis William Bourdillon ja Eino Leinon kaltaisilta runoilijoilta. Change of heart sekä Mortal Share edustavat yhtyeen perinteisempää death metal –linjaa, muuten Insomnium on siirtynyt keskitemmon tuolle puolen, hitaampaan ja maalailevampaan metalliin. Raskaalla kädellä soitetut, mutta samaan aikaan herkäksi viritetyt kappaleet kuten Last Statement sekä Bourdillon The Night has a thousand eyes –runoon nojautuva Drawn to Black ovat alakuloisessa monipuolisuudessaan loisteliaita. The Killjoy puolestaan suorastaan salamoi, ja alkuriffi voi jättää klassikkoanomuksen sisään rock-komitealle oikopäätä. Tuonen lehdot ovat toistuva teema useassa kappaleessam samoin kuin unen ja kuoleman rajamaat. Albumi on puhdistava kokemus kaikille niille, joiden rintaa ovat joskus raastaneet suru, katkerat erot ja sekä ihmisten että ihmissuhteiden päättyminen. Mikään ei voisi olla albumille parempi päätös kuin Eino Leinon Helkavirsien tumma-päätösrunoon pohjautuva, kymmenminuuttinen eepos In the Groves of Death. ”….Niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimäiseksi paremmat (Eino Leino)”.
Markus Laakso
Rumba | 5/5
Joensuun kurjien kolmas hersyää niin kauniita melodioita, että ihan itkettää. Levyllä ei ole ainuttakaan turhaa nuottia, vaan jokainen sekunti palvelee suurempaa kokonaisuutta. Monipuolisia sävellyksiä, täyteläisiä sovituksia, karjalaista melankoliaa ja vähän perkelettä – siinä Above the Weeping World pähkinänkuoressa. Ehdottomasti yksi vuoden kovimmista melometallijulkaisuista.
Dom Lawson
Kerrang | 5/5
A new blaze in the northern sky. There are few things more satisfying than watching a good band become great. Insomnium’s first two albums were sturdy and engaging, bursting with potential. Here, on their third, the Finns’ evolution is writ large, as every riff, melody and dynamic flourishs screams the band’s newfound superiority. This is widescreen melodic death metal; precise and powerful but possessed by the spirit of Scandinavia’s foreboding landscapes. Not since Opeth’s first two records has metal sounded this vas, stirring and darkly romantic. From the sublime hooks of “Mortal Share” to the electric funeral of the closing “in the Groves of Death” this is immaculate.
October 2006 / Jo Pitches
Terrorizer | 7.5/10
Rave reviews in the initial stages of your career must really boost spirits – the flipside being that the pressure to at least match the calibre of that early work is substantial thereafter. In the case of Finnish death/doom outfit, following up their 2004 second album “Since the Day it All Came Down” might well have caused sleepless nights. If so, they’ve thankfully not been in vain. “Above” seems to have progressed from the distinctive “Blackwater Park” influence that was so apparent on its predecessor, yet still retains the acoustic edge that, when combined with their “metal” element, adds further appeal to Insomnium’s melancholic power. “At the Gates of Sleep”, for example, alternates between delicate, “airy” acoustic fingerpicking and a weighty, measured electric onslaught, the contrast in density and texture rendering each component all the more striking. Add to that the soaring melodies which feature on virtually every track and the result is a powerful, sophisticated platter boasting a subtle but distinct beauty.
Alexander Milas
Metal Hammer | 8/10
Finns lob a musical grenade at the Swedes. It’s impossible to persue such finger-shredding gallantry without being instantly reminded of In Flames’ achievements. but in “…Weeping World”, Finns Insomnium have not merely pushed that Swedish envelope, they’ve stuffed it with a stick of dynamite, without eschewing any of the hallmarks that have made the melodic death metal such a ubiquitous and seminal sound. Lose yourself in the epic sway of album opener “The Gale” as it bleeds into the startlingly progressive, Opeth-conjuring finesse of “At the Gates of Sleep”. Persist, and staccato riffs and throat-ripping vocals morph into elegant, spine-tingling harmonies that make powerful, vital metal listening.
Erik Thomas
Digitalmetal.com
I was very curiouss to see how these depressed Finns would top Since The Day It All Came Down, on of the very best album of 2004, but as it turns out not only is Above The Weeping World a crowning achievement for Candlelight in an already stellar year, it’s the band’s finest hour and again, one of the very finest albums of 2006. If Since The Day It All Came Down had one tiny flaw, it was it’s pacing. Amazing song writing and riffs aside, I could tap my foot to the same beat for pretty much the album’s entirety. That has been fixed for this album as Above The Weeping World has far more tempo shifts and more variety in the band’s broodingly, somber take on melodic doom/death metal. More songs mix in more ‘dynamic’ moods such as “Mortal Share”, “Devoid of Caring”, “The Killjoy” and “A Change of Heart” which are shorter more focused numbers, yet still retain the band’s rending sense of beautiful yet depressive harmony and delicate throes of layered sadness; not unlike Rapture. Above The Weeping World is much more of a melodic death metal record as opposed to Since The Day It All Came Down’s more doom/death tones. Fear not though, Above The Weeping World is still a truly mesmerizing record full of lush, morose, yet urgent, layered riffs and heartstring snapping melodies of sheer emotion. Even at a faster pace such as the brilliant “A Change of Heart”, the guitar work shifts and dances with a tangible sense of loss and sadness flocked with very delicate synth work. That all being said, the albums slower (though still injected with some peppier pacing) more methodical tracks like “At the Gates of Sleep” “Drawn to Black”, “Last Statement” and “In the Groves of Death” show the band at their best with layer upon layer of palpable despair amid the typically “Finnish” deep roar of Niilo Sevänen, sumptuous solos and occasional well placed acoustic flourish. Standout, 10 minute closer “In the Groves of Death”, is a fitting end to the album and essentially taps all of Insomnium’s abilities and moods in on epic, lavishly forlorn track that plays like My Dying Bride and Rapture making out on the rain.
|
